Työajan lyhentämisestä tes-tavoite?

Vuolenkoski (01.11.2010 – Juhani Artto) Mitä tehdä, kun toiset journalistit uupuvat liiallisen työkuorman alla ja toiset kärsivät työn puutteesta? Talonpoikaisjärki sanoo, että töitä pitäisi jakaa nykyistä tasaisemmin journalistien kesken.

Siihen suuntaan ei kuitenkaan ole edetty konkreettisesti, eikä asiaa ole edes käsitelty vakavasti työnantajien ja Journalistiliiton neuvotteluissa. Työnantajia malli ei ole kiinnostanut, eikä se ole isompaa innostusta herättänyt journalistienkaan keskuudessa.

Journalistiliiton liittovaltuuston puheenjohtaja Asko Lehtonen ei silti ole valmis hautaamaan ajatusta jakaa töitä journalistien kesken nykyistä tasaisemmin. Hän pitää mahdollisena, että asia sisältyy ensi vuonna lehdistön tes-neuvotteluiden asialistalle.

”Laman aikana monessa toimituksessa totuttiin lyhyempään työaikaan, kun lomapalkkaa korvattiin pidentämällä palkallista vapaa-aikaa. Ehkä kokemuksen perusteella on herännyt haluja jatkaa lyhyemmällä vuosityöajalla.”

Lehtonen arvelee, että neuvottelut työn tasaisemmasta jakamisesta sopisivat parhaiten paikalliselle tasolle. Hänellä on tarjota nokkela esimerkki omalta työpaikaltaan Salon Seudun Sanomista. Eräs valokuvaaja oli alkuun työsuhteisena työpäivän viikossa toimien muuna aikana ammatinharjoittajana. Kun kaksi vakituista kuvaajaa alkoi tehdä nelipäiväistä, tuuraajalle tuli kaksi työpäivää viikossa. Nyt hän tekee työsuhteisena täyttä työviikkoa.

Epätyyppisten edunvalvonta on voimistunut

Lehtonen puhuu erittäin kokeneena ay-aktiivina. Hän on osallistunut luottamustehtävissä jo 20 vuotta Journalistiliiton edunvalvontaan. Alkuun hän toimi toimitusosastonsa puheenjohtajana. Sen jälkeen hänen ay-aktiivin uransa jatkui pääluottamusmiehenä ja Journalistiliiton liittovaltuuston jäsenenä. Vuonna 2002 hänet valittiin liiton varapuheenjohtajaksi ja vuonna 2006 liittovaltuuston puheenjohtajaksi.

Ennen kaksi vuosikymmentä jatkunutta työuraansa työsuhteisena journalistina Lehtonen työskenteli koko 1980-luvun määräaikaisissa työsuhteissa ja ammatinharjoittajana. Tuohon aikaan Journalistiliitto otti vasta ensi askeleitaan freelancereiden ja muiden ”epätyyppistä” työtä tekevien jäsenten etujen ajamisessa. ”1980-luvulla en miettinyt sitä, miten liiton olisi tullut hoitaa niiden asioita, joilla ei ollut vakituista työsuhteista työtä.”

”Epätyyppisten journalistien etujen puolustaminen on kuitenkin tullut yhä välttämättömämmäksi”, Lehtonen korostaa. ”Epätyyppisten määrä ja osuus koko journalistikunnasta ovat lisääntyneet. Onneksi epätyyppistä työtä tekevien ongelmat eivät ole enää piilossa.”

Lehtonen on tyytyväinen siihen, että epätyyppisten asioiden ajamisesta on tullut liiton toiminnan luonnollinen osa. ”Enää ei esiinny eri ryhmien edustajien välistä syyttelyä, kuten vielä 1990-luvulla. Olennaista on, että asioiden käsittelyssä eri jäsenryhmien näkökulmat tulevat esille ja otetaan huomioon päätösten sisällössä.”

”Pätkätyötä tekevien ongelmia käsiteltiin jo 1990-luvulla mutta ei niin järjestelmällisesti kuin 2000-luvulla. Aiemmin työnantajat eivät käyttäneet määräaikaisia työsuhteita yhtä suunnitelmallisesti kuin nykyään.”

”Aivan viime vuosiin asti näytti siltä, että työsuhteista työtä halunneet olivat ensin vähän aikaa pätkällä, minkä jälkeen heidät vakinaistettiin. Enää työnantajat eivät toimi tällä tavalla, ja se vaatii liitolta terävää määräaikaisten oikeuksien puolustamista. Meidän on koetettava ratkaista esimerkiksi se, miten vuosikausia määräaikaisuuksia tehnyt saa samalla tavalla korotettua palkkaa kuin vakituisessa työsuhteessa olevat.”

Työn puute vaikeuttaa edunvalvontaa

Lehtosen mielestä journalistisen työn mittava ylitarjonta vaikeuttaa vakavasti liiton koko edunvalvontaa. Sen vuoksi kamppailun työllisyyden parantamiseksi tulee kuulua toiminnan ydinalueeseen.

Pahimmin työn ylitarjonta näkyy freelancereille maksettavissa palkkioissa. Osa niistä on tehdyn työn vaativuuteen ja määrään verrattuna täysin alimittaisia.

Ehkä suorimmin Journalistiliitto voisi lieventää työn tarjonnan ja kysynnän epätasapainoa kampanjoimalla nykyistä tiukemmin ilmaiseksi tehtyjä ylitöitä vastaan, Lehtonen arvelee. ”Mutta ei sekään ole yksinkertaista. Ylitöistä on määräykset työehtosopimuksessa, mutta lisäksi olisi hyvä, että työnantajan ja työntekijöiden edustajat sopisivat paikallisesti konkreettisesti ja täsmällisesti ylitöiden merkitsemisestä ja korvaamisesta.”

Taantuman iskettyä Suomen talouteen monen mediayhtiön johto oli tyytyväinen, että journalistit suostuivat tekemään lyhennettyä työviikkoa ja saamaan hyvityksen lisävapaina. Eikö vastaavaa olisi mahdollista soveltaa jatkuvasti niihin, jotka tekisivät mieluiten vaikkapa 4-päiväistä työviikkoa?

”Voisimme esittää tätä tes-neuvotteluissa. Jos neljä journalistia tekisi 4-päiväistä viikkoa, se tekisi tilaa viidennelle 4-päiväisen työviikon journalistille tai johtaisi freelancereiden toimeksiantojen lisäykseen.”

Lehtonen muistuttaa kuitenkin realismin tarpeesta. ”Ei pidä yrittää pönkittää työllisyyttä keinotekoisesti. Kun journalisti huomaa, ettei ala työllistä häntä, kannattaa hänen harkita alan vaihtamista. On muistettava, että koko ajan esiintyy myös kilpailua kovista tekijöistä.”

Entä se, että moni jatkaa eläkkeelle jäätyään freelancerina?

”Keneltäkään ei voi kieltää työntekoa. Sen sijaan voimme ja meidän pitää vaatia niin eläkeläisiä kuin freelancereitakin olemaan kilpailematta toimeksiannoista palkkioita polkemalla.”