Pariisi (Shafik Mandhai – IPS/Al Jazeera) Taha-niminen sudanilainen toimittaja vastaa viesteihin tilapäisestä siirtolaiskeskuksesta Ranskan Calaisista. Syy siihen, että hän ei kerro sukunimeään, ei ole pelko Sudanin hallitusta kohtaan, vaan se, ettei hän halua huolestuttaa entisiä yhteistyökumppaneitaan mediassa. ”En halua kenenkään tietävän, että olen täällä”, Taha sanoo. Kyse on länsimaisista journalistikollegoista, joita hän auttoi raportoimaan sodasta Sudanin Darfurissa. Hän teki avustajan, tulkin ja fikserin töitä monille isoille brittiläisille ja eteläafrikkalaisille mediataloille. Darfurin selkkauksen venyessä toimittajien kiinnostus hiipui. Sitä edistivät Sudanin hallituksen ulkomaiselle medialle asettamat rajoitukset ja alueen muut konfliktit. Taha osallistui sen jälkeen evakkolasten koulun perustamiseen pääkaupungissa Khartumissa.”Se osoittautui menestykseksi, ja oppilaita tuli 800, valtaosin Darfurista ja Kordofanin konfliktialueelta etelästä.” Vaino vei maanpakoon Taha uskoo, että taustalla oli halu rangaista häntä journalistisesta työstä, kun viranomaiset alkoivat syyttää häntä ulkomaisen rahan vastaanottamisesta koulua varten. Seurasi vainon, pidätysten ja vapautusten kierre, jonka kahden lapsen isä päätti lopulta katkaista pakenemalla maasta. Hän selviytyi Egyptin Alexandriaan, jossa nousi salakuljettajien heppoiseen veneeseen päästäkseen Eurooppaan. Vene kaatui Välimerellä, mutta Taha kuului niihin onnekkaisiin, jotka kreikkalaiset pelastajat poimivat vedestä. Kreikkalaisesta säilytyskeskuksesta Taha onnistui pääsemään Pohjois-Ranskaan, josta hän haaveili jatkavansa veljensä luo Liverpooliin Britanniaan. Matka katkesi sairastumiseen, ja Tahan selkärangasta löydettiin kasvain. Sen vaatima hoito pysäytti Tahan Calaisiin, eikä hän elätä suuria toiveita turvapaikan saamisesta Britanniasta. Yksin epäluulojen keskellä Tahan kohtalo on esimerkki siitä, mitä kehitysmaan journalistille voi tapahtua sen jälkeen, kun länsimedia poistuu hänen maastaan. Paikallinen apu on välttämätöntä hyvälle raportoinnille vaikeissa oloissa, mutta kun juttu kuivuu kokoon, avustajat jäävät yksin vihamieliseen ympäristöön. Unescon tilaston mukaan vuosina 2006–2016 tapettiin ainakin 929 journalistia, joista 94 prosenttia eli 869 oli paikallisia. Pahimmat alueet olivat Lähi-itä, Pohjois-Afrikka, Aasia ja Tyynenmeren seutu. Viime vuonna vaarallisin maa oli Afganistan, jossa tapettiin Unescon mukaan 12 paikallista toimittajaa. ”Moni afganistanilainen toimittaja on lopettanut raportoinnin uhkailun seurauksena, ja toiset ovat lähteneet maasta”, Index on Censorship -järjestön Rachael Jolley sanoo. Hänen mukaansa ulkomaiselle medialle työskentelevät toimittajat ovat monissa maissa epäluulojen kohteena ja pahimmillaan heitä pidetään pettureina ja vakoojina. ”Jemenissä heitä uhkaillaan ja siepataan. Samaa taktiikkaa on käytetty Syyriassa raportoinnin lopettamiseksi.” Avustajat unohdetaan Kehitysmaiden journalistien kohtalot jäävät vähälle huomiolle. Esimerkiksi Meksikossa on tänä vuonna surmattu ainakin kolme toimittajaa: Miroslava Breach, Ricardo Monlui ja Cecilio Pineda Birto. Unescon viime vuonna tilastoimista 100 uhrista 93 oli kehitysmaiden kansalaisia. Mediatalojen huolenpito henkilökunnastaan jakautuu paljolti sen mukaan, onko kyse vakituisesta kirjeenvaihtajasta vai freelancerista, arvioi Lontoon City-yliopiston mediatutkija Abdullahi Tasiu Abubakar, joka toimi aiemmin BBC:n reportterina Nigeriassa. Hänen mielestään mediatalojen pitäisi ottaa suurempi vastuu avustajistaan ja tarjota heille koulutusta vihamielisessä ympäristössä toimimiseen. Jolley vahvistaa, että riittämätön koulutus aiheuttaa osaltaan avustajille vaaratilanteita. ”Index on kertonut irakilaisista freelancereista, jotka raportoivat taistelukentältä ilman valmennusta ja varusteita.” Hän pitää hyvänä uutisena sitä, että Britannian isot uutiskanavat ovat lopettaneet freelancereiden käytön paikoissa, joita ne pitävät liian vaarallisina omalle väelleen. Avainsanat: Kansainvälinen Sananvapaus Turvallisuus