Lima (IPS/IJNET – Ernesto Cabral)

“Työttömyys on toinen pandemia”, Perun journalistien kansallinen yhdistys ANP varoitti jo kesällä 2020, kun maan tärkeimpiin sanomalehtiin kuuluvat El Comercio ja La República ilmoittivat laajoista irtisanomisista.

ANP on joutunut viime vuosina kamppailemaan työpaikkojen ohella myös työehdoista, puheenjohtaja Zuliana Lainez kertoo. Esimerkiksi eräällä pääkaupungissa toimivalla televisioasemalla toimittajilla ei ollut lainkaan työsopimuksia, ja valtakunnallisen radioaseman reportterit “joutuivat likimain kerjäämään palkkaansa.”

Paikallisten journalistijärjestöjen mukaan vastaaviin ongelmiin törmätään myös Meksikossa ja Argentiinassa.

Palkka on keskeisimpiä ongelmia Argentiinassa, Fatpren-lyhenteellä tunnetun toimittajaliiton pääsihteeri Carla Gaudensi sanoo. ”Tulot eivät riitä edes perustarpeisiin, ja toimittajien on tehtävä kahta tai kolmea työtä.”

Meksikossa journalistien työolojen kurjistumista vastustava Meidän täytyy puhua -järjestö on törmännyt jopa alle 190 euron kuukausipalkkoihin. ”Näillä tuloilla eläminen käy koko ajan vaikeammaksi”, järjestön edustaja Fernanda Hernández painottaa.

Lainezin mukaan toimittajat joutuvat Perussakin etsimään sivutöitä, koska palkka ei riitä kuukauden loppuun asti. Varsinkin pääkaupungin ulkopuolella moni työskentelee myös opettajana tai yritysviestinnässä. Lisäksi valtaosa on vailla työsopimusta.

”Media-alan työntekijöiltä puuttuvat työsopimuksen tuomat oikeudet, ja käytäntö laajenee koko ajan”, vahvistaa Gaudensi Argentiinasta.

Eläketurvakin puuttuu

Hyökkäykset mediaa vastaan jäävät usein rankaisematta, ja Meksikon epämääräisissä työoloissa ilmiötä vastaan on vaikea taistella.

”Kukaan ei ota vastuuta. Tänä vuonna Michoacánin osavaltion hallitus kuittasi erään kollegan kuoleman ilmoittamalla, ettei hän ollut toimittaja, koska hän teki myös oikeusavustajan töitä”, Hernández kertoo.

Hänen mukaansa koronapandemia on kiihdyttänyt alan kurjistumista. ”Kun sosiaaliturva puuttuu, koronaan sairastuminen oli katastrofi.”

Latinalaisen Amerikan journalisteilta puuttuu usein myös eläketurva. ANP:n tietojen mukaan koronaan on kuollut Perussa 199 toimittajaa, joista valtaosa oli yli 65-vuotiaita eli riskiryhmäläisiä.

”Eläkeläisinä he olisivat voineet pysyä kotona, mutta heidän oli pakko lähteä hankkimaan tuloja”, Lainez sanoo.

Etätyöhön ei monilla ollut mahdollisuuksia. ”Yritykset eivät pääsääntöisesti anna työvälineitä kotona työskentelyyn. Ja jos jäi etätyöhön, esimiehet ottivat yhteyttä mihin tahansa vuorokaudenaikaan”, Argentiinan Gaudensi kertoo.

”Työpäivällä ei ole alkua eikä loppua. Oikeus irrottautua työstä on toimittajille kaukainen unelma”, Hernández vahvistaa.

Taustalla alan romantisointi

Surkeista työoloista on mediassa tullut uusi normaali osin journalistisen työn ”romantisoinnin” vuoksi, haastateltavat arvioivat.

”Raadamme kuin orjat ilman vapaapäiviä ja hyväksymme sen, koska ’toimittajan työ on sellaista’ ja koska ’se on intohimoni’. Näin mahdollistamme sen, että meitä hyväksikäytetään”, Hernández selittää.

Lainezin mukaan alan romantisointia ei tapahdu pelkästään toimituksissa, vaan jo yliopiston opettajat vakuuttavat, ettei journalismissa ole aikatauluja. Samalla unohtuu työntekijöille kuuluva luonnollinen oikeus lepoon.

Ylityötä tehdään usein palkatta. ”On tärkeää muistaa, että myymme työvoimaamme saadaksemme palkkaa”, Gaudensi tähdentää.

Lainez myöntää, että journalismilla ei ole aikatauluja – mutta toimittajalla työntekijänä pitäisi olla. ”Jos halutaan tuottaa tietoa 24 tuntia, tarvitaan vähintään kolme työvuoroa.”

Hernández muistuttaa, että levon puute vaikuttaa tuloksiin. ”Jos ei ole nukkunut 48 tuntiin, tekee hyvin todennäköisesti virheitä. Ei voi raataa ympäripyöreitä päiviä ilman, että laatu heikkenee.”

Hänen mielestään työnantajat odottavat, että toimittaja uhraa henkilökohtaisen ja perhe-elämänsä sekä terveytensä journalismin alttarille.

Järjestäytyminen avainasia

Argentiinan Fatpren kokoaa yhteen yli 25 journalistien ammattiyhdistystä, mutta esimerkiksi Perussa tilanne on toinen.

”Yksityisissä mediataloissa ei ole ollut ammattiosastoja 30 vuoteen”, Lainez kertoo. Hänen mukaansa järjestäytymisyritykset isoissa toimituksissa ovat johtaneet irtisanomisiin ja muihin vastatoimiin.

Meksikossa Meidän täytyy puhua -yhdistys valmistelee ammattijärjestön perustamista vahvistamaan vaatimuksia työntekijöiden oikeuksista.

”Ay-toiminta on leimautunut voimakkaasti. Me pyrimme vain siihen, että noudatetaan työlakeja, maksetaan ylityökorvaukset, taataan sosiaaliturva ja kunnioitetaan työaikoja”, Hernández selittää.

Lainezin mukaan työehdoista valittaminen on toimittajille vaikeaa. Vaikka ANP tarjoaa heille juridista apua ”moni kollega ajattelee yhä, että jos alkaa riidellä yhden työnantajan kanssa, ei saa töitä muualtakaan.”

Juuri siksi ammattijärjestöjä tarvitaan, Argentiinan Gaudensi huomauttaa. ”On vaikeaa synnyttää tietoisuus siitä, että journalisti on työntekijä. Ay-liikkeellä on siinä keskeinen rooli.”

https://ipsnoticias.net/2022/04/los-derechos-laborales-de-un-periodismo-latinoamericano-en-crisis/

(Inter Press Service)