Inés García. Kuva: Inés García Kuva: México (IPS – Lucero Hernández) Väkivalta ja hengenvaara, stressi ja uupumus, huono palkka ja suojelun puute. Muun muassa näistä syistä toimittajan työ on Meksikossa erittäin vaarallista. Neljä journalistia eri puolilta maata kertoo, miten he jatkavat totuuden etsintää vaaroista huolimatta. Haastateltavien kotiosavaltiot ovat Baja California, Michoacán, Sinaloa ja Veracruz, joissa kaikissa on murhattu toimittajia tänä vuonna. Vuoden alusta syyskuun puoliväliin Meksikossa oli kirjattu 331 hyökkäystä tiedonvälittäjiä vastaan ja 16 toimittajamurhaa. Kansainvälinen Toimittajat ilman rajoja -järjestö (RSF) oli tilastoinut Meksikosta 10 tapausta, joissa journalisti on vahvistetusti surmattu työnsä vuoksi. Tämäkin luku on maailman korkein. ”Väkivalta, joka kohdistuu journalismiin yleensä ja eritoten paikallismediaan, on huolestuttavaa. Tekijöiden ohella se vaikuttaa koko yhteisöön, joka lakkaa saamasta tietoa tärkeistä asioista”, ympäristökysymyksiin ja ihmisoikeuksiin erikoistunut Gilbert Gil Yáñez sanoo. Hän tekee töitä Michoacánissa en15dias.com -verkkomedialle. Osavaltiossa on murhattu tänä vuonna kaksi journalistia, joita oli aiemmin uhkailtu heidän tekemiensä korruptiopaljastusten vuoksi. ”Kuolema kulkee kannoilla” Myös Baja Californiassa on tehty kaksi toimittajamurhaa. ”Kuolema kulkee journalismin kannoilla”, kiteyttää Inés García Ramos, joka on ollut perustamassa turvallisuuskysymyksiin ja julkishallintoon erikoistunutta Punto Norte -mediaa Tijuanassa. Veracruzissa tilanteen piti olla rauhoittumassa, mutta kaduilla ammuskellaan taas ja väkivalta on yltynyt, kertoo Ana Alicia Osorio Gonzáles, joka johtaa Testigo Púrpura -nimistä feminististä verkkomediaa. Alueella on tänä vuonna murhattu kaksi journalistia, ja moni kollega on jo aiemmin muuttanut pois, Osorio jatkaa. Sinaloan osavaltion Culiacánissa ilmestyvän Revista Espejon reportteri Marcos Vizcarra selittää jaksamistaan intohimolla tiedonvälitykseen. Hän liikkuu usein seuduilla, joilla asukkaat on vaiennettu ja valtio loistaa poissaolollaan. ”Maassamme ei ole sotaa, mutta toimittajia tapetaan enemmän kuin sotaa käyvissä maissa”, hän muistuttaa. Sinaloassakin henkensä on menettänyt tänä vuonna kaksi journalistia. Mielenterveys vaarassa Vizcarra on erikoistunut tapauksiin, joissa ihmiset on pakotettu katoamaan. Se heijastuu myös omaan mielenterveyteen. ”Kuka tahansa voi muuttua kadonneeksi.” Vuosien työskentely alueella, jota hallitsevat järjestäytynyt rikollisuus ja huumekartellit, on aiheuttanut Vizcarralle trauman jälkeisen stressireaktion. Nykyinen esimies on tarjoutunut maksamaan Vizcarran terapiakäyntejä, minkä hän kokee ensimmäiseksi osoitukseksi työnantajan tuesta 11-vuotisella urallaan. Huonon palkan vuoksi toimittajilla ei usein ole varaa hoidattaa fyysisiä ja psyykkisiä vaivojaan. Tijuanalainen García kertoo, että tieto jokaisesta uudesta toimittajamurhasta nostattaa suuttumusta ja halua osoittaa mieltään, mutta samalla uupumus kasvaa. ”Mikään ponnistus ei riitä pysäyttämään tätä, ja se vie voimat. Toimittajiin kohdistuviin rikoksiin liittyy paljon väkivaltaa ja rankaisemattomuutta.” García uskoo murhien jatkuvan niin kauan kuin rankaisemattomuus vallitsee. ”Oikeusjärjestelmämme on hyvin heikko, ja se tekee meistä kaikista haavoittuvia.” Michoacánissa asuva Gil sanoo, ettei osavaltio tee mitään toimittajien turvallisuuden hyväksi. Osorion mukaan sama pätee paljolti Veracruziin, jossa toimittajien suojelukomitealta ”puuttuu hampaita” ja toiminta jää suositusten tasolle. Suojelu retuperällä Tuoreen selvityksen mukaan toimittajien suojelemiseksi on siellä täällä perustettu valtiollisia elimiä, mutta useimmilla ei ole lainkaan budjettia. Esimerkiksi Sinaloassa journalistien täytyy oppia huumekartellien käyttämät koodit välttääkseen hyökkäykset. Vizcarran mukaan rikollisten hallitsemille alueille ei ole asiaa ilman näiden lupaa. Hän on perustanut kollegojensa kanssa Whatsapp-ryhmän, johon pitää ilmoittautua parin tunnin välein, jos liikkuu vaarallisilla alueilla. García perää työnantajilta lisää investointeja turvallisuuteen, kuten esimerkiksi gps-paikantimen asentamista reportterien autoihin. Hän valittaa, ettei työnantaja valmenna tai suojaa toimittajia kiperien tilanteiden varalta. ”Mitä tehdä, kun juuri haastattelemasi asianajaja saa puhelun ja vaatii sen jälkeen sinua pyyhkimään yli koko haastattelun?” García kokee joutuneensa harjoittamaan itsesensuuria työnantajan painostuksesta esimerkiksi tapauksessa, jossa paikallista yrittäjää epäiltiin rahanpesusta. Perustehtävä unohdettu Meksikossa harva muistaa, että toimittajan perustehtävä on paljastaa se, minkä toiset haluavat salata. Noin 80 journalistia eri puolilta Meksikoa on mukana hankkeessa nimeltä Minne kadonneet menevät? https://adondevanlosdesaparecidos.org/ Sen verkkosivuilla kerrotaan kadonneista ja jaetaan tietoja, joita muut mediat eivät julkaise. Työskennellessään vapaana toimittajana Osorio avusti jopa viittä mediaa samaan aikaan. Yksikään ei tarjonnut hänelle sosiaaliturvaa eikä maksanut lääkärikuluja työstä aiheutuneiden vaivojen hoitamiseksi. Ei edes silloin, kun ympäristöjutusta suivaantunut yrittäjä törmäsi tahallaan toimittajien pakettiautoon. Nykyisestä työstään Osorio sanoo, että feministisen journalismin tekeminen Meksikossa on paikoin yhtä haastavaa kuin rikollisten jäljittäminen. Hänen mediansa Testigo Púrpura on muun muassa yritetty sulkea ulos kaikista sosiaalisen median verkostoista. Gilin mukaan työnantajat eivät kanna vastuuta alaistensa terveydestä. Tämän vuoden naistenpäivän kulkue Michoacánissa päättyi poliisien ja toimittajien käsirysyyn ja mediat jättivät pahoinpidellyt journalistit oman onnensa nojaan. Itsesensuuria ja yhteistyötä Itsesensuuri on tuttua kaikille toimittajille Meksikossa. Osorio kertoo, että Veracruzissa kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu se, ettei järjestäytyneiden rikolliskartellien nimiä kerrota. Niiden toimintaa penkova journalisti työskentelee henkensä kaupalla. ”Loppujen lopuksi mekin olemme ihmisiä ja meidän on pidettävä huolta itsestämme. Valitettavasti tunnemme olosuhteet”, hän pohtii. Gilin mukaan työtä vaikeuttaa myös se, että median suhde valanpitäjiin ei aina ole terveen kriittinen. Jotta arkaluontoisia tietoja saataisiin päivänvaloon, Gil kehottaa rakentamaan yhteistyötä paikallisten ja valtakunnallisten viestimien kesken. Se vähentää toimittajiin kohdistuvaa uhkailua ja auttaa välttämään itsesensuuria, johon moni ajautuu oman turvallisuutensa vuoksi. ”Mikään tieto ei ole hengenvaaran arvoinen”, hän painottaa. Terapialle tarvetta Vizcarra puhuu itsesensuurin sijaan juttuaiheen harkitsemisesta uudelleen tai jättämisestä kypsymään. Hän on opetellut kärsivällisyyttä ja harkintaa riskinotossa, koska arvostaa omaa ja perheenjäsentensä henkeä. ”Olen oppinut, että minun sekä perheeni ja ystävieni henki on arvokkaampi kuin uutinen, joka saa aamulla paljon lukijoita, mutta ei välttämättä johda mihinkään.” Osorio ja Vizcarra ovat hakeutuneet terapiaan työuupumuksen vuoksi ja ymmärtäneet sitä kautta työnsä vaikutuksen tunteisiin. Sitä ei voi välttää, kun aiheena ovat katoamiset tai naisiin kohdistuva väkivalta. García tiivistää meksikolaisten toimittajien psyykkiset paineet: he hautaavat surmatut kollegansa itkien ja purkavat vihaansa mielenosoituksissa, mutta samaan aikaan heidän on jatkettava työtään ja pidettävä tunteensa kurissa. Vaikeuksista huolimatta kaikki neljä haastateltavaa - García, Gil, Osorio ja Vizcarra – hymyilevät puhuessaan ammattinsa hyvistä puolista. Vizcarran mukaan tutkiva journalismi paranee koko ajan. Osorio iloitsee, kun epäkohtien paljastaminen johtaa parannuksiin. Garcían mielestä on hienoa auttaa yhteiskunnallisten vääryyksien uhreja. Gil näkee uusien sukupolvien rikkovan perinteisen kerronnan rajoja ja syvään juurtunutta ”kielellistä moralisointia”. (Inter Press Service/Ijnet) https://ipsnoticias.net/2022/09/violencia-estres-precarizacion-y-coraje-asi-se-hace-periodismo-en-mexico/ Avainsanat: häirintä Journalismi Journalisti Meksiko uhkailu väkivalta